"I say this with all of my heart.."

Teistä suurin osa varmaan tietää sen tunteen, kun kaikki vaan loksahtaa paikoilleen? Niin kuin olisi löytänyt sen puuttuvan, hukassa olleen osan palapeliin. Ja kun sen osan saa paikoilleen, on palapeli kokonainen.

Istuin marraskuussa iltaa ystäväni kanssa. Olin reilu kuukausi aiemmin tullut tylysti jätetyksi, mutta olo alkoi olla paljon parempi ja ystävän kanssa naureskeltiinkin, että ehkä olisi aika "palata markkinoille". Ystäväni kehotti kokeilemaan Tinderiä. "Kyllä sieltä oikeasti voi helmiäkin löytää!" (Ystäväni on kihloissa Tinderissä tapaamansa miehen kanssa.) Olin vähän skeptinen, mutta hän sai ylipuhuttua minut ja tein profiilin.

Mahtaako johtua omasta nirsosta mausta vai mistä, mutta ei niitä matcheja kauheasti tullut sinä aikana, kun Tinder puhelimessa oli. :D Yksi match johti kaksiin treffeihin, mutta aika nopeasti oli kyllä mulle selvää, että ei siitä mitään tulisi, vaikka mukava mies olikin. Toinen match lähetti muutaman viestin, mutta jutustelu loppui lyhyeen. Ja sitten huomasin yhden matchin, joka oli mennyt ihan ohi.

Olin jo sydäntä painaessani niin kovasti toivonut, että tästä tulisi match, koska kyseinen mies vain näytti niin kiinnostavalta (kyllä, pinnallista, I know). Ja olihan se tullut jossain vaiheessa ja huomasin sen vasta viikon päästä tapahtuneesta! Otin itseäni niskasta kiinni ja päätin laittaa miehelle viestin. Mies, Dan, vastasi hyvin pian viestiini ja aloimme jutella niitä näitä. Ja juteltiin koko yö. Se oli torstai ja valvoin kolmeen asti viestitellen Danin kanssa ja se kemia... Sen vaan pystyi heti tuntea. :)

Meni kaksi viikkoa, ennenkä pystyttiin tavata ensimmäisen kerran. Sen koko kaksi viikkoa me juteltiin whatsappissa kaikki se aika, mitä ei nukuttu. Oltiin molemmat ihan varmoja, että kyllä siinä nyt jotain isoa on tulollaan. Ja se viikonloppu, mikä vietettiin yhdessä, vahvisti sen tunteen siihen pisteeseen, että päätettiin ruveta ihan virallisesti seurustelemaan.

Tästä on nyt kolme kuukautta ja risat päälle. :) Puhuttiin Danin kanssa, että tämä aika tuntuu niin paljon pidemmältä. Niin kuin oltaisiin oltu yhdessä jo kauan. On puhuttu niin paljon. Tiedetään toisistamme paljon, meillä on yhteiset tavoitteet ja halutaan tehdä yhdessä tästä parisuhteesta meidän molempien viimeinen.

Dan on juuri sellainen mies, jonka mä haluan. Ihan oikeasti. :) Kaikilta osa-alueilta. Ja kaikki vaan toimii niin hyvin. Pikku-neitikin on ihan rakastunut ja en voi edes sanoin kuvailla sitä onnen tunnetta, jota koen nähdessäni heidän touhuavan yhdessä nauraen. Sitä rakkautta. :) Ja sitä meillä on. Ollaan toistemme parhaat ystävät, rakastavaiset ja kliseisesti sanottuna soulmates. Kaikki vaan loksahti paikoilleen, kun löydettiin toisemme.

Mä en oo koskaan ollut näin varma mistään. :)

Moikka moi!

Kyllä. I'm back!

Pitkä aikahan tässä onkin taas hurahtanut päivittelemättä, mutta nyt tuntuu taas siltä, että kipinä on heräämässä. :) Instagramissa mua seuraavat lukijat nyt varmaan pääpiirteittäin tietää, mitä mulle kuuluu... Mutta mitä teille kuuluu?

Mun elämässä on tapahtunut niin paljon viime kuukausien aikana. Viime postauksessani mainitsemani reissu Alanyaan tuli ja tykkäsin tuosta turistirysästä kyllä yllättävän paljon. Säät olivat aivan upeat koko viikon ja mun rusketukseni... Noh, antaa muutaman kuvan puhua puolestaan. ;)

Reissun jälkeen heitettiinkin häränpyllyä sitten ihan kunnolla. 1,5 viikkoa ehti kulua kotiutumisesta, kun silloinen poikaystäväni päätti, että meidän suhde on nyt loppu. Yhtäkkiä ja tavallaan yllättäen, vaikka olin vähän jotain aavistellutkin olevan vialla. Mutta sydänhän siinä meni niin rikki, että olin suomeksi sanottuna ihan paskana kuukauden verran ja itkin, itkin ja itkin. En oikeasti tiedä, miten olisin selvinnyt ilman perhettä ja ystäviä, jotka säntäsivät apuun ja tueksi heti, pyytämättä ja mitään vaatimatta. Rakastan teitä kaikkia!

Kuukauden jälkeen tajusin, että eipäs ole minun menetykseni, ansaitsen parempaa kohtelua, sekä ihmisen, joka todella arvostaa minua ja niin sanotusti "palasin markkinoille". Vähän treffailua, muutamia surkeita yrityksiä iskeä meikäläinen baarista... :D Sitten löytyi joku, josta kerron isosti ja tarkemmin myöhemmin, koska tämä vain niin ansaitsee oman postauksensa ja ison huomion. Sen verran sanon, että ikinä ei ole näin kovaa ja syvälle sisimpään iskenyt. Ei ikinä. :)

Miltäs se akka nykyään sitten näyttää? Syyskuussa pudonneita kiloja oli kai 22? Noh... ;) Nyt niitä on kymmenen enemmän! Ja on se ulkonäkö muutenkin ottanut muutosta aika reippaasti.

Mulla on niin hyvä olo. :) Vielä olisi joku 5-6kg matkaa tavoitteeseen (en tiedä tämän hetken tarkkaa painoa, koska mun puntaristani kuoli paristot :D), mutta kyllä se reilu 30kg pudotus näkyy ja tuntuu. Kovasti on kehuja tullut ja minäkuva on niin paljon parempi, kuin vuosi sitten. Vaatteista sen verran, että tuo ylimmän kuvan takki on kokoa M ja toisen kuvan ihana pitsinen pikkumusta 42. Housuista menee vaihtelevasti 42 tai 44 entisen 50-52 sijaan ja paidoista M/L/40, ennen XL/XXL/48. I'm so proud!

Yhdessä kuvassa näkyy myös mun uusi addiktioni... Postailen niistä vielä erikseen, löytyy nimittäin vielä yksi muualtakin noiden lisäksi ja seuraava kuva on jo valittu, kunhan vain saa rahat kasaan... ;) Saatan olla vähän hullu, mutta mä tykkään olla tatuoitavana ja mielestäni (ja muidenkin mielestä) nämä kuvat näyttävät niiiiiiiiiiin hyvältä.

Tällä kertaa lupaan ja vannon, että palaan pian asiaan. Käsi sydämellä! :) Mun on ollut tätä niin ikävä!

Elämää se vain on...

Mä tiedän, että se mitä aion nyt teille kertoa, tulee järkyttämään monia. Koska sitä tämä on aiheuttanut kaikissa, järkytystä. Ja epäuskoisuutta. Ja ennenkaikkea keskustelua.

Puhuin tuossa "paluupostauksessani" tulevista muutoksista elämässä. No. Pitkän harkinnan jälkeen tultiin aviomiehen kanssa siihen tulokseen, että ollaan siinä pisteessä, kun on parempi nostaa kädet pystyyn ja todeta, että ei tätä enää pysty korjata. Ollaan siis eroamassa. Päätöstä ei tehty helposti ja ajatus on muhinut molempien päässä jo todella kauan (siis oikeasti todella kauan), mutta vaati aikaa uskaltaa sanoa se ja todeta, että tämä oli nyt tässä. Syihin en sen suuremmin ala pureutua näin julkisella foorumilla, ei niitä tiedä kaikki "oikeat tututkaan". :) Muutetaan erilleen tulevan kuun vaihteessa. Itse olen jo asunnon löytänytkin, kiitos yhden työkaverin, ja huomenna olisi tarkoitus kirjoittaa vuokrasopimus. Jos olisin taikauskoisempi, niin olisin tuossa joku aika sitten ottanut vihkisormukseni rikkoutumisen jonkinlaisena merkkinä tulevasta.

Pikku-M tulee asumaan meidän molempien luona vuoroviikoin. Meille se on paras ja ainut oikea vaihtoehto, koska meidän mielestä molemmilla vanhemmilla ja ennenkaikkea lapsella on oikeus viettää yhtä paljon aikaa yhdessä. Alussa mennään kyllä varmasti lapsen ehdoilla ja jos hän esimerkiksi kesken toisen luona vietettävän viikon mennä toisen luokse, hän saa mennä. Pieni ihminen ei vielä ymmärrä, mitä se eroaminen tarkoittaa, niin ollaan puhuttu tytölle, että kohta asutaan kahdessa kodissa, joista toisessa hän saa asua isin ja toisessa äidin kanssa.

Sen voin vielä sanoa, että pitkästä aikaa ollaan molemmat oikeasti onnellisia ja helpottuneitakin, kun asiat ovat selvinneet niin hyvin ja ero tapahtuu hyvissä väleissä ja ystävinä. :) Mulla on todella hyvä olo, osittain johtuen tästä ja osittain muusta. Saadaan molemmat ruveta elämään omaa elämäämme, eikä meidän tarvitse katkeroitua vuosia huonossa avioliitossa. :)

Au naturel

Minä, kuten varmasti monet muutkin naiset, arastelen näyttäytyä julkisesti ilman meikkiä. Varmasti se osakseen johtuu siitä, että en ole kovinkaan tyytyväinen ihooni, kiitos jättiläismäisten ihohuokosten ja epätasaisen värin punaisine poskineen (joista rakas aviomieheni muuten tykkää kovasti). Ajattelin kuitenkin nostaa omaa itsetuntoani meikkittömyyden kanssa ja julkaista hyvinkin naturelleja kuvia turpavärkistäni. Näissä ei hiuksillekkaan ole näytetty muuta kuin harjaa.

Kuvat on otettu siinä luonnonvalossa, mitä tällä hetkellä on tarjolla ja kännykällä, joten laatu nyt ei ole kaikista parhain. Mutta antavat varmasti oikean käsityksen tästä nassusta luonnontilassa. Kulmatkin ovat olleet pari kuukautta laittamatta, mitä nyt itse nyppinyt pahimmat rehotukset pois. Tukka ei tässä näytä pahalta, mutta todellisuudessa juurikasvu on kamala ja hiukset oikein huutavat uutta väriä.

Yleensä en tosiaan julkisilla paikoilla näyttäydy ilman meikkiä. Jonnekkin jos ollaan tyttösen kanssa lähdossä, oli se sitten vain leikkipuisto tai pikavisiitti kauppaan, laitan naaman ensin. Ja tämä johtuu ihan omasta itsetunnosta ja minäkuvasta. Kliseisesti sanottuna meikkaan siis itseäni varten. Ystävät ovat nähneet kyllä karmeimmankin juhlien jälkeisen krapulalookin, enkä heidän seurassaan välitäkään, miltä näytän esim. herätessäni.

Vertailun vuoksi laitan vielä kuvan, jossa näkyy hyvin arkilook. Ehkä meikkaan liikaa arkena joidenkin mielestä, mutta tälläinen tuntuu omalta. BB-voide, irtopuuteri, kulmat, rajaukset ja ripsiväri. Puuteria laitan BB:n päälle, koska mielestäni ne tuntuvat silti liian rasvaisilta, vaikka periaatteessa kai ovatkin tarkoitettu käytettäväksi yksin. Tälläisellä ihon rasvoittumisella puuteri on kyllä muutenkin aika pakollinen asia, ilman ei pärjää! Pakko muuten mainita, että yksi asia, josta kasvoissani tykkään, ovat nuo kaksi pientä luomea poskessa. Jollain tapaa ne ovat tosi söpöt... :D

Mitä ajatuksia tämä teissä muissa herättää? Lähdettekö helposti ulos ilman laittautumista?

Odotuksia, odotuksia

Ajattelin kirjoittaa aiheesta, mitä on aviomiehen kanssa mietitty viime aikoina jonkun verran. Nimittäin ihmisten odotuksista toisten ihmisten elämiä kohtaan. Villi Varpunen-blogissa asiasta olikin jo aiemmin todella hyvä teksti.

Ulkopuolelta satelee paljon odotuksia varmasti jokaisen elämään ihan elämäntilanteesta riippumatta. Nämä odotukset yleensä sitten ilmenevät ihmisten kyselyinä ja tiedusteluina. "Onkos sulla ketään kiikarissa?" "Joko te pian menette kihloihin/naimisiin?" "Eikö se olisi jo lasten aika?" "Koskas teidän pikkuinen saa sisaruksen?" Listaa voisi jatkaa pitkälle, mutta nämä nyt ovat varmaan pääpiirteittäin ne yleisimmät.

Näillä kaikilla ihmiset suurimmaksi osaksi tarkoittavat varmasti vain hyvää, mutta tiedustelujen kohteelle/kohteille ne eivät välttämättä sillä tavoin välity. Kohteesta saattaa tuntua, että hänen valitsemansa polku elämässä ei riitä muille ja että hänen valintojaan ei kunnioiteta. Pitäisi mahtua johonkin tiettyyn muottiin valintojensa kanssa ja jos näin ei ole, on jollain tavalla epäonnistunut ja pitäisi muokata elämäänsä yleistä normia päin keinolla millä hyvänsä. Eihän sen niin pidä olla!

Myönnän, että olen itsekin joskus saattanut kysyä esim. pariskunnalta hääsuunnitelmista, mutta jos vastaus on ollut "no ei me nyt ihan vielä" tai vastaavaa, olen kunnioittavasti todennut, että eihän se mikään pakko nykyään edes ole ja aikaahan on maailman tappiin asti parin niin halutessa. Olen myös hyväksynyt vastauksen enempää kyselemättä, koska eihän se kyllä oikeasti minulle edes kuulu. Lasten hankkimisesta en kysele ikinä, koska se on jo sitten taas ihan toinen asia. Se on niin iso päätös ihmisten elämässä, joka oikeasti ja todella sen elämän muuttaa, että mielestäni sen pitäisi olla ehdottomasti vain parin välinen asia. Voin keskustella asiasta, mutta en kyllä missään nimessä lähde kenellekkään vihjailemaan, että "eikös jo, vink vink vink".

En tiedä jatkuuko ihmisten kyseleminen ja tietynlaiset odotukset niitä lapsia pidemmälle. Tämä nyt johtuu ihan siitä, että en ole vielä päässyt niin pitkälle, että se lapsikysely olisi ohi ja lapset olisivat jo aikuisia sekä itse siinä iässä, että niitä lapsia ei enää kukaan odota meidän saavan. Ehkä sitten ne lapsikyselyt kohdistetaan sitten lapsenlapsiin? Mökin hankintaan? Muuhun materian haalimiseen? En tiedä.

Me Jussin kanssa on selvitty aika pienillä kyselyillä suurin osa meidän yhdessäolosta, johtuen varmasti todella isosti siitä, että oltiin todella nuoria seurustelumme alussa, muutettiin yhteen ja mentiin kihloihin varmaan "odotetussa aikataulussa" ja on oltu aina myönteisiä sille ajatukselle, että lapsi saa tulla, kun on sen aika (ja se aika koitti tilastollisesti nuorehkona). Häistä ei pahemmin koskaan kyselty, vaikka kihlaus olikin pitkä. Mutta nyt. Se ihmisten odotus, että tottakai se toinen lapsi tulee ja niinku heti heti heti. "M on kohta jo kolme!" Siitä saamme ihan jatkuvasti tiedusteluja ihan joka puolelta. Enkä edes tiedä, mitä siihen pitäisi vastata. Kertoa juurta jaksaen, mitä ajattelen koko asiasta vai kuitata hymyllä vai mitä?

Mielestäni jokaisen ihmisen valintoja pitää kunnioittaa. Oli se sitten ammatinvalinta, sinkkuus, asunnon osto tai sitten jokin muu vain sen ihmisen tai pariskunnan elämään vaikuttava asia. Jos nainen haluaa korjata autoja ja nauttii siitä, niin go for it girl! Elämää eletään itselle, ei kenellekkään muulle. PISTE.

Itsetunnosta

Mua kiusattiin yläasteella, tarkemmin seiskalla ja kasilla, ihan ja puhtaasti ulkonäköseikoista. (Ysillä olin kai tarpeeksi cool, että ei tarvinnu kiusata... Tai jotain...) Olen ollut lapsesta asti pyöreä ja se nyt ilmeisesti sitten oli oikeutus joillekkin ihmisille kiusata ja haukkua. Tämä on ehkä ollut isoin tekijä sille, että mulla on tänäkin päivänä välillä todella huono itsetunto. Myös yksi teini-iän poikaystävä myötävaikutti asiaan, tosin vasta seurustelusuhteen jälkeen.

Useasti peiliin katsoessa näkee vain ne ongelmat. Allit, vatsan, isot ihohuokoset... Tätä listaa voisi jatkaa joinain päivinä aika pitkälle. Tukka ei asetu, meikki menee ketuilleen, vaatteet eivät istu...

Välillä on parempia päiviä, jolloin peilistä ei katso mörökölli, vaan ihan jopa sieväkasvoinen nainen. Näitä päiviä, voisi ehkä olla vähän useammin... :) Köyhät, kauniit ja kurvikkaat-blogin Hanna oli asiaan pureutunut eräässä postauksessaan ja tästä rohkaistuneena ja inspiroituneena ajattelinkin siis ottaa asiakseni, että listaan viisi asiaa, joista pidän itsessäni.

1. Silmät
Pidän kovasti silmieni väristä ja koosta. Omasta takaa löytyy myös pitkähköt ja tuuheat ripset, joita ennen häitä ripsipidennykset laittanut kosmetologi "manasi", kun niitä koko ajan löytyi vain lisää ja lisää...

2. Nenä
Joskus mä vihasin nenääni ja kovasti. Nykyään olen siitä oppinut tykkäämään, koska se nyt on vain tuollainen hassu. :)

3. Kädet
Mulla on minipienet sormenpäät, jotka ovat mielestäni aika suloiset. Kuvassa omat (!!) kynnet vuodelta 2010, kun odotin Pikku-M.ää. Ikinä sitä enne tai sen jälkeen eivät kynnet ole olleet noin hyvässä kunnossa.

4. Boobs!
No... Ne on ihan kivat. :)

5. Varpaat ja yleensäkin jalat
Ja nyt puhutaan siis jalkaterästä. Mun varpaat on "suorat" ja sievät ja koko jalkaterä yleensäkin möykytön ja nätti. Vaikka melkeen neljänkympin räpylä onkin! Onko ihan kummallista lisätä tämmöseen listaan jalkansa? :D (Kuva ei ole parhaimmasta päästä, otettu tukka jo lässähtäneenä, silmälasit on silmien edessä ja meikki ei siten näy... Plus jalkojen ja yläkropan väri ei täsmää, kun on ihan alkukesästä viime vuonna otettu. Mutta hei noi Fistit...)

Nyt on sitten myönnettävä, että ensimmäisen kolmen kohdan jälkeen mulla oli oikeasti täysi työ keksiä kaksi lisää... Koska tässä nimenomaan oli tarkoitus listata ulkonäöllisiä piirteitä, eikä luonnetta tai sellaista voinut käyttää.

Noh, on nyt kuitenkin listattu! :) Mitä ajatuksia tälläiset asiat herättävät muissa?

Motherhood

Välillä vähän jotain pikkuisen pintaa syvemmältä. Nimittäin äitiydestä ja äitinä olemisesta.

Jo todella nuoresta asti oon tiennyt, että haluan lapsia ja mieluummin nuorena. Mieluummin näen itseni nelikymppisenä teinin tai parikymppisen äitinä (ja mielellänikin alle viiskymppisenä mummana), kuin kouluikäisen saatika sitten taaperon. Tähän on isolta osalta varmasti vaikuttanut suhde omiin vanhempiini, jotka saivat minut, kun äiti oli 22 ja isä 23. Meillä on aina ollut hyvin avoin suhde ja olen aina tykännyt, kun omat vanhempani ovat olleet nuoria verratessa kaverien vanhempiin, jotka samalla olivat usein myös hyvin tiukkoja ja vanhanaikaisia.

Noin kahdeksannella kuulla mökillä

Meillä on rakkaan aviomiehen kanssa ollut yhteinen sävel lapsiasioissa aina, joten kun raskaustesti näytti plussaa, ei olisi tullut mieleenkään mikään, että lapsi ei saisi pieneen perheeseemme syntyä. Toki se plussaaminen aiheutti sisäisen mylläkän. Miten ihmeessä sitä osaa olla äiti? Mitä jos tekeekin kaiken ihan väärin ja lapsi ei koskaan opikkaan puhumaan tai kasvaa ihan kamalaksi? Toki tuollaisia miettii varmasti jokainen äiti.

Ensimmäisen kerran luulin olevani huono äiti, koska imetys ei meillä koskaan oikein onnistunut. Maitoa ei vain riittänyt pienelle ihmiselle tarpeeksi ja jo laitoksella jouduttiin vauvalle antaa korviketta. Silloin se kaikki oli musertavaa, kun joka tuutista toitotettiin, että PITÄÄ imettää kauan ja EI MISSÄÄN NIMESSÄ saa antaa muuta kuin äidinmaitoa pitkään aikaan. Myöhemmin sen on kyllä ymmärtänyt, että enhän minä sille maidon riittämättömyydelle mitään voinut ja jokainen lapsi on yksilö, joka ei nyt välttämättä vain suostu niihin sovittuihin suosituksiin ruokahalunsa kanssa. Meillä siispä ruvettiin antamaan illalla velliä jo alle 3kk, kun öistä ei meinannut tulla yhtään mitään pelkällä maidolla. 2,5kk jaksoin yrittää imettämistä, mutta luovutin, kun tyttö vain itki rinnalla, eikä suostunut edes ottamaan kiinni.

Vauvan kasvaessa tämän päivän äitejä syyllistetään, jos et käytä vauvalla kestovaippoja, tee soseita itse ja käy kaikissa mahdollisissa aktiviteeteissa, mitä on tarjolla (siis muualla, täällähän on tarjolla oikeastaan vain ja ainoastaan toisella kotimaisella, joka ei allekirjoittaneelta taivu). Listaahan voisi jatkaa vaikka kuinka. Pointtina kuitenkin se, että odottavia ja pikkulasten äitejä syyllistetään ihan jatkuvasti ja ihan kaikesta, mikä poikkeaa joko "suosituksista" tai sen hetken trendeistä. Mutta hei, ei sellaiset asiat oikeasti kenestäkään huonoa äitiä tee. :)

Kun on seurannut ja seuraa oman jälkeläisensä kasvua vierestä, ei sitä voi kuin ihmetellä. Minustako tuo ihmeellinen pieni persoona on tullut? Sitä huomaa omia ja puolison piirteitä, jotka ovat siirtyneet eteenpäin lapseen ja välillä oikein naurattaa, kun pienellä on ihan samanlaisia eleitä ja ilmeitä, kuin vanhemmillaan. Pikku-M:ssä on kyllä hieman enoansakin, ainakin valokuvienottotilanteissa... ;)

Tahdon äitinä olla mahdollisimman paljon lapseni kanssa, kun hän on vielä pieni. Ja onneksi siihen on ollut mahdollisuus ja olen ollut hänen kanssaan kotona jo melkein sen 2,5 vuotta. Mielestäni ei ole väärin, että äiti palaa töihin tai opiskeluihin lapsen ollessa pieni. Kukin tekee tavallaan. Omalla kohdallani olisi ollut jotenkin musertavaa, jos kaikki uudet kehitysvaiheet olisi ensimmäisenä nähnyt hoitotäti, enkä minä tai mies. Nyt tulevana syksynä olisi sitten tarkoitus hankkia tyttöselle hoito- ja itselle työpaikka.

Eihän tämä äitinä oleminen aina ruusuista ole. Välillä tuntuu siltä, että tekisi mieli vain lukita itsensä hetkeksi vessaan, kun uhmaikäinen raivoaa ja tekee kaikkea, mitä ei saisi tai vauva vain itkee ilman mitään syytä, kaikki on jo koitettu, etkä enää tiedä mitä tekisit. Joskus on kultaakin kalliimpaa saada edes hetki aikaa itselle. Tämä on yksi niistä syistä, joiden vuoksi en koskaan esimerkiksi siivoa tai pyykkää päiväunien aikana. Ne voi tehdä silloinkin, kun mies on kotona ja nykyään pian 2,5-vuotiaan kanssa ne on helppo tehdä lapsen hereilläoloaikana, koska hänestähän on oikein kiva auttaa näissä asioissa. Keksin niin paljon parempiakin tapoja viettää päikkärien ajan, että kyllä mieluummin otan sen ajan ihan itselle!

Meillä on siitä hyvä tilanne, että meillä on ihania isovanhempia, jotka enemmän kuin mielellään ottavat Pikku-M:n muutamaksi tunniksi tai yöksikin hoitoon, kun vanhemmat tarvitsevat hieman yhteistä aikaa tai aikaa ystävien kanssa. Tekee parisuhteelle ihmeitä joskus karata ihan kahdestaan vaikka vain sitten elokuviin ja syömään.

Vaikka aina ei ole ruusuista, niin kyllä sitten tulee niitä hetkiä. Hetkiä, kun on vain niin täynnä rakkautta sitä pientä ihmistä kohtaan. Eikä sitä mihinkään vaihtaisi ikinä, niinä huonoinakaan. Ei yhtään mihinkään. Niin kliseistä kuin se onkin, Pikku-M ja äitiys on parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut ja suurin saavutukseni. On se pimu puhumaankin oppinut, eikä nyt vielä ainakaan ihan kieroon kasvaneelta vaikuta, vaikka sitä joskus pelkäsinkin. ;)